Liekö mikään yhtä vapauttavaa, kuin istuskella ihanan paksu ja lämmin villapaita päällä, läppäri sylissä ikkunalaudalla jalat ulkona höpöhöpösarjaa katsellen ensimmäisenä syysyönä. Ainakin ensimmäisenä, jonka itse myönnän syysyöksi.

Viileä tuulahdus hivelee hameen alta pilkistäviä, ilmassa kipristeleviä sääriä ja varpaita. Ruudulla kaikki näyttää onnelliselta. Naurua ja hymyjä ennen romahdusta. Romahduksen iskiessä olen tiputtaa koneeni parin metrin pudotuksella maahan. Onneksi osaan varautua. En voi olla ajattelematta itseäni. Kuvasarjat vilisevät silmissäni, mutten kiinnitä juoneen huomiota. Näen kauniita kuvia ja mielessä pyörivät omani.

Tilanteen keskeyttää vain valtava tarve kakoa, vaikkei oksennus tulekaan. Olen taas kipeä. Uupunut ja väsynyt. Turhautuneena itseeni vedän jalkani sisälle, pamautan ikkunan kiinni ja pakenen peiton alle. En tahdo olla kipeä!

En oikein ala nyt itseäni. Sulkeuduin ovieni taakse ja nyt sukeltelen erakoitumieshalun synkkiin syövereihin. Luen kaikista tunteita runnovimpia sonetteja ja kuuntelen lässytilää biisejä. Mistä on pienet tsubut tehty? Sokerista(joka sateella muuttui tahmamössöksi), suklaasta (joka tahraa kaiken puhtaan) ja salmiakista (joka pakottaa jälleen sortumaan).

Äh, tiedän ehkä, mistä tätä kaikkea voi syyttää, mutten varmana paljasta! Liian moni voisi sanoa tietäneensä.

Pitäisi jo nukkua, mutta minä vain jatkan lattialla istumista ja rupien repimistä säären haavojen päältä. Olen täysin mustelmilla ja vain tökin niitä. JA NYT EN PUHU KUVAINNOLLISESTI! Miksi ulkonakin pitää jo valaistua? Miksei yö jatku? Miksi asiat eivät mene kuten MINÄ haluan? Miksi Tete ja Guille pussailee niin hölmön näköisesti?

Tukehdun tähän loputtomaan Mitä jos -kaipaukseen!

Yritin täyttää omia tietojani ystäväkirjaani, mutta kaikki kysymykset olivat liian vaikeita. Kukan nyt osaisi mainita vain yhtä lempielokuvaa, -biisiä ja bändiä. Huoh. Siinäkin on jo tarpeeksi kaivelemista, että muistaa milloin viimeksi pussaili, ketä ja missä. Hölmöä. Hölmö minä.

Olisimpa Pikku Vampyyri, niin saisi on olla vapaa. Voisin muuttua halutessani rotaksi, sudeksi tai lepakoksi. Kaverit käskisivät viemään kouluun opettajalle kakkaa, koska se on aina hyvä. Saisi purra tyttöjä ja poikia verille ilman, että äiti suuttuu.


AGREANGSTBLUETHEMOSTHUMANCOLORBLUELIPSBLUE.

Huomenna töissä olen Ilonen. Maanantaina otan pikavippiä ja pistän ranttaliksi lauantaina. Sunnuntainahan pitää jättää tämä ihanan kliseinen teiniangstailu ja teinikihloihinkin pitäisi vielä ehtiä.  PETER PAN, MIKÄ-MIKÄ-MAAHAN, NYT!

Miksi suurin lapsetuskohtaus alkaa aina silloin, kun kello on liikaa ja on aivan aivan yksin? Jostain syystä 5minuuttia sitten tempaisin avaimet kouraan ja juoksin avojailoin hameessa ja topissa pihalle. Kikatin, tanssahtelin ja laulelin. Jos naapurit tietäisivät, he eivät ehkä pitäisi minua aivan täysjärkisenä. Kiersin kerrostalon ja upotin varpaani jäljellä olevaan lumeen, astuin vahingossa jäiseen mutaan ja yritin pyyjkiä sen pois huurteisella vanhalla nurmella. En onnistunut ja voin kertoa, että suihkun haalea vesi poltteli jalkojani. Olen hölmö ja en ehkä ihmettele taaskaan aivan yhtä paljoa, miksi olen aina kipeä.

Istun parvekkeella tyynyllä läppäri sylissä ja poltan tupakkaa. On aika hiljaista, vaikka aamuliikenteen pitäisi alkaa pikkuhiljaa. On vilpoisaa, mutta tarkenen villapaidalla. Onhan se enemmän vaatetta kuin äsken. Kikattelen yksikseni itselleni. Voisi opetella joskus toimimaan aikuisemmin. Kai sitä tässä iässä jo pitäisi osata.

Voi ei en millään tahtoisi nukkua, mutta nyt alkoi jo hieman viluttaa ja sängyn lämpö on liian kutsuva. Lisäksi on tietenkin pakko, jos tahdon ehtiä nukkua edes 8 tuntia. Edes. Kheh, se on paljon. Nyt sitä unta! OIKEASTI!

Hurrrh, katsoin äsken seuran kanssa trillerin. Nyt jäin yksin ja jäljellä on enää hailakat tunteet jännityksestä. Olisi pitänyt mennä vain nukkumaan, mutta nyt se ei enää onnistu. On pakko keksiä keino täyttää pää onnellisilla ja suloisilla ajatuksilla, etten päädy vain pyörimään peittojeni alla. Juoni ei ollut realistinen (tai no mistä sen tietää), mutta hyvin tehtyjen trillerien tapaan tunnelman tehosteet saivat mieleni laukkaamaan kaikissa mahdollisuuksissa todellisuudesta mielikuvituksen perukoille saakka.

Ennen pystyin katsomaan erittäinkin jänniä elokuvia, mutta jossain puberteetti-iän loppuvaiheilla tykästyin ehkä liiaksikin draamoihin, jonka myötä sietokykyni on romahtanut järjettömästi. Huonosti tehdyillä leffoilla ei sydäntäni saa pamppailemaan, mutta mikäli elokuvan tekoon on käytetty vähän enemmän valuuttaa ja ajatusta, huonokin juoni hukkuu tunnelmaan. Henkilökohtaisen elokuvamieltymyksen kehityksen vuoksi olen alkanut myös elämään syvemmällä tarinoissa. Ehkä ja kaiketi juuri siksi tästä on tullut niin, niin 'pelottavaa'.

Mielentilan tasoittamiseksi keksin useitakin kirjoja, joilla voisin hukuttautua siirappisiin maailmoihin, mutta romantiikka Shakespearen tai Michelangelon sonettien eikä kertomakirjallisuus (niin jo eläväksi kliseeksi muodostuneen) Stephenie Meyerin tapaan ei juuri nyt houkuttelisi. En tahdo nukahtaa niin pelkoon kuin haaveisiinkaan. Täytynee yrittää turvautua musiikkiin, kunhan keksisi tarpeeksi rauhallista, mutta onnellista kuunneltavaa.

En menisi aikoihin nukkumaan, ellei aamulla(=päivällä) olisi pakko herätä keittämään puuroa ja töitä tekemään. Tosin onhan se ihan hyvä, että on edes jotakin, mikä potkii minua elämään edes joten kuten keskivertoihmisten tahtiin. Ilman töitä (=sosiaalituilla eläen) nukkuisin päivät ja valvoisin yöt eikä se toimi. Olen hukkunut nurinkuriseen rytmiin jo liian monesti sairaslomillani, että tiedän, mitä sellainen saa aikaan. Pelkkää alakuloisuutta ja elämän hallinnan menetyksen tunteita. Nyt siis unta. Tarvitsen sitä!

Olen kieltämättä hyvin katkeroituvaa sorttia, mitä tulee kokemuksiini vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Asiat tuntuvat vain päättyvän aina hyvin epäreilusti minua kohtaan ja suurimmaksi osaksi en edes ymmärrä, miksi niin käy. Jälkeen päin yritän käyttäytyä kunnolla, mutta yleensä viimeistään muutaman alkoholiannoksen jälkeen, on hyvin vaikeaa käyttäytyä ystävällisesti, kun sydämeni särkenyt mies sattumalta kaappaa minut kainaloon kapakissa samalla hymyillen kertoen, kuinka ikävä on ollut (=siisti nähdä sinuakin täällä ja kännissä).

Olen alkanut vakavasti harkita (tunne)selibaattia ja erokoitumi(e)shaluni kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi, mitä enemmän sekaannun enemmän-kuin-kaveri-ympyröihin. Ainoa ongelmani on, että olen vain niin helvetin tunteellinen ja löydän aina mielenkiintoisia ihmisiä ympäriltäni. Tietenkään en henkilökohtaisesti tunne kyseisiä persoonia, mutta kaiken tietämäni pohjalta, on hyvin vaikea vastustaa filosofisesti latautunutta muusikkoa tai taiteellisesti pätevää älykköä.

Kaikki käy aina hyvinkin äkkiä ja pian ainoa asia, mitä osaan ajatella, on "Voisikohan hän mitenkään.........?" Ja tämä ei ole mitenkään mukavaa, varsinkaan, kun kaikki yleensä jää tälle tasolle tai yhtä kahta edistysaskelta pidemälle. Lähiaikoina suurin miehistä minuun kohdistunut kiinnostus on ollu interaktiiviseen ystäväkirjaan salanimellä kirjoittanut herra X (liekö tämäkin ollut vain huonoa pilaa...), joka kyllä tiesi minusta yhtä sun toista ja jätti sopivasti kertomatta kuka hän itse on.

On niin ihanan helppoa olla depressoitunut pessimisti, mutta mitäs nyt, kun depressio on jo mennyt ja pessimistisyyteni vituttaa jo itseänikin? Onnekseni olen jo hieman itsetietoisempi ja ihan onnellinen yksinkin, mutta kaikkien epäonnistumisien jälkeen jättämä vitutus ei vain tahdo lähteä.

Nyt karkaan kirjallisuuden maailmaan kuvittelemaan sankarin vuodattavan juuri minulle ikuista rakkauttaan ja hetkellisesti uskomaan, että olen se Shakespearen sonettien nainen, jonka vertauskuvia on maailma täynnä.