Liekö mikään yhtä vapauttavaa, kuin istuskella ihanan paksu ja lämmin villapaita päällä, läppäri sylissä ikkunalaudalla jalat ulkona höpöhöpösarjaa katsellen ensimmäisenä syysyönä. Ainakin ensimmäisenä, jonka itse myönnän syysyöksi.

Viileä tuulahdus hivelee hameen alta pilkistäviä, ilmassa kipristeleviä sääriä ja varpaita. Ruudulla kaikki näyttää onnelliselta. Naurua ja hymyjä ennen romahdusta. Romahduksen iskiessä olen tiputtaa koneeni parin metrin pudotuksella maahan. Onneksi osaan varautua. En voi olla ajattelematta itseäni. Kuvasarjat vilisevät silmissäni, mutten kiinnitä juoneen huomiota. Näen kauniita kuvia ja mielessä pyörivät omani.

Tilanteen keskeyttää vain valtava tarve kakoa, vaikkei oksennus tulekaan. Olen taas kipeä. Uupunut ja väsynyt. Turhautuneena itseeni vedän jalkani sisälle, pamautan ikkunan kiinni ja pakenen peiton alle. En tahdo olla kipeä!