Olen kieltämättä hyvin katkeroituvaa sorttia, mitä tulee kokemuksiini vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Asiat tuntuvat vain päättyvän aina hyvin epäreilusti minua kohtaan ja suurimmaksi osaksi en edes ymmärrä, miksi niin käy. Jälkeen päin yritän käyttäytyä kunnolla, mutta yleensä viimeistään muutaman alkoholiannoksen jälkeen, on hyvin vaikeaa käyttäytyä ystävällisesti, kun sydämeni särkenyt mies sattumalta kaappaa minut kainaloon kapakissa samalla hymyillen kertoen, kuinka ikävä on ollut (=siisti nähdä sinuakin täällä ja kännissä).

Olen alkanut vakavasti harkita (tunne)selibaattia ja erokoitumi(e)shaluni kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi, mitä enemmän sekaannun enemmän-kuin-kaveri-ympyröihin. Ainoa ongelmani on, että olen vain niin helvetin tunteellinen ja löydän aina mielenkiintoisia ihmisiä ympäriltäni. Tietenkään en henkilökohtaisesti tunne kyseisiä persoonia, mutta kaiken tietämäni pohjalta, on hyvin vaikea vastustaa filosofisesti latautunutta muusikkoa tai taiteellisesti pätevää älykköä.

Kaikki käy aina hyvinkin äkkiä ja pian ainoa asia, mitä osaan ajatella, on "Voisikohan hän mitenkään.........?" Ja tämä ei ole mitenkään mukavaa, varsinkaan, kun kaikki yleensä jää tälle tasolle tai yhtä kahta edistysaskelta pidemälle. Lähiaikoina suurin miehistä minuun kohdistunut kiinnostus on ollu interaktiiviseen ystäväkirjaan salanimellä kirjoittanut herra X (liekö tämäkin ollut vain huonoa pilaa...), joka kyllä tiesi minusta yhtä sun toista ja jätti sopivasti kertomatta kuka hän itse on.

On niin ihanan helppoa olla depressoitunut pessimisti, mutta mitäs nyt, kun depressio on jo mennyt ja pessimistisyyteni vituttaa jo itseänikin? Onnekseni olen jo hieman itsetietoisempi ja ihan onnellinen yksinkin, mutta kaikkien epäonnistumisien jälkeen jättämä vitutus ei vain tahdo lähteä.

Nyt karkaan kirjallisuuden maailmaan kuvittelemaan sankarin vuodattavan juuri minulle ikuista rakkauttaan ja hetkellisesti uskomaan, että olen se Shakespearen sonettien nainen, jonka vertauskuvia on maailma täynnä.