Olen vihdoin uskaltautunut luopumaan muutamaksi päiväksi niin kaupunkikeskeisestä elämästäni, pakannut kamppeeni ja lähtenyt mökille. Alan pikku hiljaa arvostamaan kiireetöntä hengailua ilman velvotteita lähteä minnekään. On hyvin helpottavaa vain olla. Kiireinen ja stressin täyteläinen elämäni tuntuu olevan kaukana kaukana(paitsi noh, nyt kun asiasra mainitsin, niin olisi pitänyt ottaa yhteiskuntaopinkirja mukaan, jotta olisi voinut lukea hieman pääsykokeisiin).

Olen aina omistanut stressauksen jalon taidon ja olen myös varsin hyvin onnistunut tyrimään asioitani stressin vuoksi. Lisäksi olen koko ajan menossa tai vastapainoksi lintsaamassa menoistani. Ympärillä elävät ihmiset osoittavat koko ajan, etteivät ole luottamuksen arvoisia ja pikkukaupunkisuus tukahduttaa kaikki uudet sosiaaliset mahdollisuudet jo ennestään solmittujen alle.

Luulen, että huomenillalla avatessani kaksioni oven, huokaisen ääneen ikävääni asuntoni viherkasveille ja tiskivuorelle. En oikeastaan jaksa potkia itseäni edistymään ilman stressiä. Tilanne kuitenkin karkasi joskus käsistä ja päädyin luomaan itselleni uuden bloginkin. Nyt on uusi asunto, uusi blogi ja toivon mukaan pian varmistuu ainakin pääsykoepaikka uudesta koulusta. Pidän tästä. Elän taas sykkien ja uskallan jälleen tanssia, jos siltä tuntuu.

Sekavia ajatuksia vuoden takaa:

Parisuhde. Miksen ennen ymmärtänyt, että se pelottaa. Kehuin olevani loisto tyttöystävä puutteitta. Ehkä olisinkin, jos alkujaan osaisin olla edes tyttöystävä. Minulle tarjotaan sydäntä. 'Ota! Se on sinun! Ota ja edes harjoittele sen kanssa. Ota, vaikka se varmaan särkyy harjoittelussa!' Kaikki on annettu. Kunnollinen, välittävä mies ja mahdollisuus.

Muistatteko lapsuudesta ne kesää ja joulua ennen saapuneet lelukuvastot? Niitä selattiin innolla perheen lasten kesken ja osoiteltiin 'Mää tahdon tuon! ja ton ! Ja seuraavlta sivulta kaikki!' Harvoin sai kaikkea mitä halusi eikä aina edes saanut yhtäkään kuvaston lelua, vaan sai jotain muuta. Kun lelun kuitenkin sai käsiinsä, se tuntui uskomattoman erityiseltä ja tuli lelunhaltiana tärkeä olo.

Saman voi kuvitella pätevän miehiin noin kahdenkymmenen ikävuoden taitteilla. Maailma, kaupunki ja baarit on kuvasto, jota päivä päivältä selaa uudelleen ja uudelleen. Montakin mieluisaa löytyy ja toiselta sivulta ei tahdo ketään. Kun viimein löytää jonkun, tulee tärkeä ja erityinen olo.

Olen siinä vaiheessa, jossa en tahtoisi olla. Uudessa kuvastossa saattaa olla jotain parempaa, vaikka nykyinen löyty aivan vasta. Jollakin voi olla paranneltuja ominaisuuksia. En ole ahne. En halua valloittaa kuvaston kaikkia tuotteita. Minulle riittää yksi. Minä haen vain yhtä.

Kaikki palaset ovat kohdillaan, mutten tiedä. En osaa enkä tiedä. Hän ei ansaitse särkynyttä sydäntä eikä minulla ole oikeutta särkeä sitä, vaikka hän luvan antoi. Aika voisi täydentää kaiken. Korjata ja muovata. Saada kestämään kolhuja ja soveltaa uusiin hetkiin kuin evoluutio. Mutta jos aika ei auta, silloin kaikki särkyisi vain pienemmäksi.

 

 

 

 

Ps. Ei kyseinen mies minua kauaa jaksanut.