Hurrrh, katsoin äsken seuran kanssa trillerin. Nyt jäin yksin ja jäljellä on enää hailakat tunteet jännityksestä. Olisi pitänyt mennä vain nukkumaan, mutta nyt se ei enää onnistu. On pakko keksiä keino täyttää pää onnellisilla ja suloisilla ajatuksilla, etten päädy vain pyörimään peittojeni alla. Juoni ei ollut realistinen (tai no mistä sen tietää), mutta hyvin tehtyjen trillerien tapaan tunnelman tehosteet saivat mieleni laukkaamaan kaikissa mahdollisuuksissa todellisuudesta mielikuvituksen perukoille saakka.

Ennen pystyin katsomaan erittäinkin jänniä elokuvia, mutta jossain puberteetti-iän loppuvaiheilla tykästyin ehkä liiaksikin draamoihin, jonka myötä sietokykyni on romahtanut järjettömästi. Huonosti tehdyillä leffoilla ei sydäntäni saa pamppailemaan, mutta mikäli elokuvan tekoon on käytetty vähän enemmän valuuttaa ja ajatusta, huonokin juoni hukkuu tunnelmaan. Henkilökohtaisen elokuvamieltymyksen kehityksen vuoksi olen alkanut myös elämään syvemmällä tarinoissa. Ehkä ja kaiketi juuri siksi tästä on tullut niin, niin 'pelottavaa'.

Mielentilan tasoittamiseksi keksin useitakin kirjoja, joilla voisin hukuttautua siirappisiin maailmoihin, mutta romantiikka Shakespearen tai Michelangelon sonettien eikä kertomakirjallisuus (niin jo eläväksi kliseeksi muodostuneen) Stephenie Meyerin tapaan ei juuri nyt houkuttelisi. En tahdo nukahtaa niin pelkoon kuin haaveisiinkaan. Täytynee yrittää turvautua musiikkiin, kunhan keksisi tarpeeksi rauhallista, mutta onnellista kuunneltavaa.

En menisi aikoihin nukkumaan, ellei aamulla(=päivällä) olisi pakko herätä keittämään puuroa ja töitä tekemään. Tosin onhan se ihan hyvä, että on edes jotakin, mikä potkii minua elämään edes joten kuten keskivertoihmisten tahtiin. Ilman töitä (=sosiaalituilla eläen) nukkuisin päivät ja valvoisin yöt eikä se toimi. Olen hukkunut nurinkuriseen rytmiin jo liian monesti sairaslomillani, että tiedän, mitä sellainen saa aikaan. Pelkkää alakuloisuutta ja elämän hallinnan menetyksen tunteita. Nyt siis unta. Tarvitsen sitä!